Eilen kävin äitiä katsomassa.
Kotiin tullessa kaikki hajosi palasiksi.

Kopsaan tähän tekstin toisaalta kun en jaksa alkaa kirjottamaan samaa juttua..

Kesäkuussa äiti huomasi yhtenä aamuna, että vasen käsi ei toimi kunnolla. Lähti sitten työterveyshuoltoon, josta tohtori passitti meilahteen samantien. No siellä todettiin joku lievä hermoratainfarkti ja pääsi kotiin, kaikki hyvin.
Lauantaina oltiin äidin kanssa Myötätuulirockissa ja kaikki oli oikeasti tosi hienosti, sunnuntaina oli tarkotus mennä jatkamaan äiti-tytär biletystä. Mutta toisin kävi.
Siivottiin siinä aamupäivästä keittiössä ja äiti meni käymään makkarissa. Kuulin sellaisen, älähdyksen ja menin kohta katsomaan, että mitäs...
Äiti seisoi melkein kaksin kerroin, roikotti vasenta puoltaan eikä voinut kunnolla puhua. Jumalauta mikä paniikki muhun iski, sain äidin sängylle istumaan ja se vaan yritti puhua jotain, mutta kun puolet suustakin oli halvaantunut...

Äiti kielsi soittamasta ambulanssia, isälle piti ensin soittaa, oli ulkoilemassa mun koiran kanssa. Onneksi olikin vain pihassa, tuli heti kotiin, soitti ambulanssin, joka tuli ja vei minut ja äidin pillit päällä meilahteen.

Siellä odottelin monta tuntia, tuijotin eteen ja itkin.
Pääsin vihdoin äitiä katsomaan ja tuo puhui ja liikkui ihan normaalisti. Lääkäri kuitenkin otti osastolle "pariksi päiväksi" tutkimuksiin, lopulta aikaa siellä meni kaksi viikkoa.

Sydämmestä löytyi myksooma joka leikattiin nyt tiistaina. No ei se ehkä ollutkaan tavallinen myksooma, koska se oli pienentynyt. Kuulemma joko on irronnut palasia tai sitten siinä on jotain muuta epämääräistä.
Lisäksi äidillä "pyörii silmät päässä", ilmeisesti silmästä on katkennut joku hermo joka hallitsee silmän liikuttamista.

Tänään kävin isän kanssa äitiä katsomassa. Kyllä oli vaikea reissu, mä muutenkin kammoan sairaaloita ja lääkäreitä, tärisin ja tutisin koko matkan kun mentiin sinne. Mutta mä menin pelosta huolimatta. Siellä se äiti oleili, saa jo kyllä liikkua, hemoglobiini tosin vain 72 joten sai tänään pari pussia verta suoneen. Pahoinvointia on koko ajan. Surullinen näky. Oli tosi vaikea pidättää itkua siinä.

Kotiin kun pääsin, räjähdin puhelimessa mun Ystävälle, huusin ja riehuin sille ja käskin painua vittuun ja muuta kivaa. Ei tuo onneksi suuttunut, on kai tottunut mun ailahduksiin ja siihen, ettei musta välillä saa mitään tolkkua, kun pää menee psykoosin puolelle.

Jälkihuolto loppuu tiistaina kun vanhenen taas vuodella, mulla ei oo enää edes tukihenkilöä sitten. Töihin en pysty menemään, opiskelua en voi edes ajatella.
Vaikka siis tahtoisin. Voimat ei vaan riitä.

Maailma tuntuu kaatuvan niskaan, kaikki on niin vitun turhaa.

Eli tänään pitäisi mennä uudestaan käymään sairaalassa. Ahdistaa ajatuskin, en jaksaisi enkä toisaalta edes haluaisi. Mut ei kai tässä oo vaihtoehtoja.
Tänään pitäisi värjätä hiukset ja siivoilla, vaihtaa talttahampaiden purut ja muuta tylsää. En taida jaksaa.